kuka on kirjoittaja, siis minä. Vaikka en pidäkään itsestäni kertomisesta niin teen sen nyt ja tässä koska ajattelen teitä lukijat, sillä on ehkä helpompi ymmärtää tai samaistua tuleviin teksteihini kun tietää edes hieman kirjoittajan taustoja.
Olen keski-ikäinen, vaikken sitä oikein vielä itsekään ymmärrä. Jokainen päivä tuo lisää ikää ja uusia kokemuksia ja näkemyksiä elämään- no….niinhän se kaikilla, miksi se pitää erikseen mainita? Koska se on tämän blogin juju…uudet kokemukset ja niistä kumpuavat ajatukset, pohdinnat ja päätelmät lisäävät näkemyksiä mistä tässä elämässäni on kysymys. Ilman taidetta, voimakasta taiteilijan identiteettiä, olisin henkisesti kuollut jo aikapäiviä sitten. Luovuuteni olisi sammunut, kuten ikävä kyllä monilla stressaantuneilla keski-ikäisillä saattaa olla tapahtunut.
Olen eronnut useasti. En sano että kaikki parisuhteeni ovat olleet huonoja, tai että se toinen osapuoli olisi ollut possu. Jokaisessa ihmisessä on hyvää ja huonoa. Joskus olemme niin erilaisissa elämänvaiheissa/kasvuvaiheissa ettei parisuhde kanna. Joskus vain kasvamme erilleen. Joskus joudumme kokemaan henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa. Silloin viimeistään on aika nostaa kytkintä. Minä osaan muuten sen-kytkimen nostamisen. Ja toivon että enää ei tarvitse. Että todellakin nyt olisi löytynyt ihminen joka haluaa kasvaa yhdessä, kummankin virheistä huolimatta. Että nyt se vihdoin riittäisi että saa vain olla oma itsensä, ilman että persoonan piirteistä tehdään numeroa tai niistä pilkataan. Ainakin itsestä tuntuu että tässä se nyt vihdoin on-elämäni rakkaus- aikana, jolloin itse rämmin elämäni raunioissa ja koitan selviytyä eteenpäin- vaikeasta menneisyydestä huolimatta. Että nyt se sitten tuli, kun tuntuu että elämä on rutistanut minusta kaikki mehut ja elämä oli jo lähes eletty. Kun fyysinen keho vetelee jo loppumetrejä, täynnä arpia kolmesta raskaudesta ja muista leikkauksista, kun psyyke on jo niin täynnä kokemuksia, ettei sinne mahdu saati halua ottaa enää mitään lisää. Mutta niin se vain saapui, Rakkaus, eikä kysellyt lupaa. Sukelsi sydämeen vähän kuin salaa. Vahvistui vain vaikeuksista ja nyt tässä ihmettelen, onko tämä tosiaan totta. Ilmeisesti se on. Välillä pitää nipistää itseään ja katsoa vasempaan nimettömään, jossa on sormus. Ja tämä kaikki on tapahtunut kun vähiten sitä olen odottanut. Merkittävää tässä kaikessa, rakkaudessa, parisuhteessa, on ehdottomasti se, että ensimmäisen kerran kumppani ei estä minua toteuttamasta itseäni. Voi olla, että se olen ollut myös minä itse aiemmin- en ole tarpeeksi taistellut oikeuksistani….mutta toisaalta, mielestäni sen pitäisi olla itsestäänselvyys. Rakkaimmalle ihmiselle kuuluu antaa hänen tarvitsemansa tila. Läheiset ihmissuhteet joko lisäävät tai vähentävät onnellisuuttamme. Siksi on erittäin tärkeää, ketä päästää lähelleen. Rakasta ensin itseäsi ja muistakin rakastaa niin paljon, että päästät vain aidosti sinua arvostavia ja sinusta välittäviä ihmisiä lähellesi!
Ensimmäinen lapsuudesta muistamani taidekokemus on se, kun liidulla piirrän olohuoneen tummasävyiseen tapettiin laajoja kaaria. Koko keho oli siinä mukana ja muistan sen ihanan vapauden tunteen. Ikää minulla oli noin 3 vuotta. Paljon muuta en lapsuudestani muistakaan, vanhempani riitelivät tuolloin paljon ja ilmeisesti muisti suojaa mieltä traumoilta melko helposti. Kaikkea ei kuulukaan muistaa. Sitten 5-vuotiaana kirjoitin kirjeen vanhemmille jossa ilmoitin muuttavani mummolaan, ellei riitely lopu. Se loppui. Olin siis jo tuolloin valmis nostamaan kytkintä kun olosuhteet kävivät sietämättömiksi.
Seuraava merkityksellinen ja voimakas taidekokemus oli Wienin taideakatemiassa vuonna 1994. Aulassa oleva maalaus pysäytti minut niin että en pystynyt hetkeen tekemään muuta kuin seisomaan paikallani, katse nauliintuneena maalaukseen. Tekijää en tiedä, en päässyt sitä katsomaan- saattoi olla opiskelijatyö myös. Joka tapauksessa, siitä kokemuksesta sai voimaa lisää nimenomaan kuvien tekemiseen. Visuaalinen elämys oli hyvin voimakas, niin että sen muistaa vielä 20 vuoden päästäkin. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että pääsisin katsomaan kyseistä maalausta uudelleen. Vaikuttaisiko se minuun edelleen yhtä voimakkaasti? Epäilen, sillä taide on muuttuvaa ja taidekokemukset ovat erilaisia, riippuen omasta vastaanottavuudestamme ja tunnetilastamme. Tänään voimakas kokemus voi huomenna olla tyhjä ja mitätön kuori vailla sisältöä.
Itselleni on aina ollut selvää se että taide vaikuttaa minuun voimakkaasti. Koulutuksen ja omien kokemusteni vuoksi ajattelin kirjoittaa tähän blogiin ajatuksia taiteen ja taiteilijan näkökulmasta. Taide voi on yksi tutkimuksen muoto. Taiteen avulla voi myös tarkastella omia, vaikeitakin kokemuksia, ikään kuin ulkopuolisena. Minulla on TaM-opinnot kesken Aalto-yliopistossa ja niihin liittyen olen tehnyt Taidepolku-nimistä taidetoimintaa paikallisten työttömien kanssa. Taidepolusta sinänsä en kirjoita, koska työskentelyäni sitoi ja sitoo vaitiolovelvollisuus. Mutta kokemus muutti minua. Se taisi muuttaa minua paljonkin. Näistä muutoksista ajattelussani ja osallisuuden lisäämisestä yhteiskunnassa haluan puhua. Koska ihminen ei koskaan saisi olla vain objekti, jolle yhteiskunnan eri instanssit suunnittelevat toimenpiteitä. Ihminen on aina oman elämänsä subjekti ja tähän subjektiuden voimaan voidaan vaikuttaa myös taiteen tekemisen avulla. Tässä minun missioni.
Kirjoitustekniikkani on täysin tajunnanvirtaa, enkä lue tekstiäni ennen julkaisua. Joten koittakaa kestää!